Loppusuora

Ruska2018, 8.etappi

Kylä nukku viel ku liu`uin maantielle. Oli vähä haikee fiilis ja tuntu, ett aikanen startti osu just  kohalleen. Sain rullailla sumuisen maiseman läpi omissa ajatuksissa ja ihailla aamun valostumisen, ilman mitää häiriöö.

Matka taittu riuskaan sivutuuleen ja loivaan myötämäkeen vauhdikkaasti. Aloin mielessäni arpomaan reittivaihtoehtojen välillä. Kääntyäkö vuoriston keskellä kulkevalle reitille vai jatkaa lähempänä rannikkoa kulkevaa isompaa tietä. Tein päätöksen ja käänsin vuorille. Tie ampui välittömästi kohti taivasta ja kun samalla kulkusuunta muuttu suoraan vastatuuleen, nii pikkupiru olkapäältä alotti narinansa tyhmästä reitistä. Sinnittelin päätöksen kanssa hissukseen eteenpäin ja koitin vakuutella, ett lopulta se osottautuu oivaks valinnaks. Muutaman kerran jätin polkasematta ja meinasin kääntyy, mut sit pääsin riittävän kauas, ettei takaskääntymisessä olis ollu enää mitää järkee ja tyydyin kohtalooni.

Olo oli kuitenki tympee ja koko homma tuntu tyhmältä. Vettäki sato ja asfaltti oli pskassa kunnossa. Ei ollu kivaa. Jännää kui mielialat vaihtelee laidasta toiseen ihan muutamassa minuutissa. Matkan aikana kertyny väsymys, kolotukset, muistot, lopun lähestymine...kaikki se vaikuttaa kui asiat menee pääkoppaan.

Tuuli oli ihajjäretön ja vaik rinteet välillä vähä suojas, nii välillä puuskat otti kunnolla kiinni ja puisteli kunnolla. Kiipesin taas yhen kukkulan yli ja käänsin pystysuoraan laskuun. Vauhti kiihty hetkessä ja kauhulla katoin edessä aukeevaa peltoaukeeta. Suora sivutuuli taivutti puut luokilleen ja heinä makas maata vaste. "Ej prkele, nyttei hyvä hytky !" Viiletin viimesten suojaavien puskien ohi ja varauduin iskuun. Tuuli tarttu kiinni ja väänsin vastaan. Fillari kulki aivan kyljellään, ku nojasin vihasta viimaa vasten. Pikkuhiljaa vauhti hidastu ja uskaltauduin nouseen istumaan pystympään. Puhaltelin säikähdystä. Ennoo ikinä enne pelänny tuulta pyöräillessä, mut siinä meinas kyll lirahtaa pöksyyn. Pellon toisella reunalla noussu 15% rinne meni siinä kuohussa ylös, ilman ahistamista. Adrenaliini tekee ihmeitä :). Meni tovin, enneku rauhotuin. Puuh... 

Kyllästymine palas ja pää riipuksissa ajoin huoltiksen pihaan ja raahauduin sisälle. Mitää ei tehny mieli, mut oli vaa saatava hetki jotai muuta ku fillarointii. Otin kaffin ja menin maksaan. Kortti ei toimi...? Mitä hittoo ? Käteistä ? Ei miulla oo ku €uroja, sorry. Antaa olla, saat sen ilmaseks :). Kiittelin ja menin pöytään hörppiin juomaa. Sisään tuli autonsa tankannu mies. Senkää kortti ei toiminu. Katoin puhelinta. Ei kenttää. Ok. Jotai häikkää yhteyksissä, eikä vika ollukaa miu kortissa :). Huh.

Sade oli tauonnu, ku lähin taas liikkeelle. Muutama kilsa ja taas ropisi. Pysähyin laittaan takin takas päälle. Olin taas naama näkkärillä ja kaikki oli hienointa. Tauko oli toiminu :). Tie pieneni ja kulki vuorte välissä, joen rotkon reunalla. Koskena kuohuva vesi oli upeen näköstä ja ylhäällä näkyvä lumi täydens näkymät. Huokailin ja kiittelin itteeni reittivalinnasta :). Aivan järjettömän hienoo. Jylhää ja karuu seutuu, eikä vihmova sade muuta ku korosti nautintoo.

Lopulta tulin vedenjakajalle ja tie laski hienosti kiemurrellen kohti merta. Käännyin isommalle tielle ja vaik olin "pelänny" liikennettä, nii eihä siellä ketää kulkenu. Jokunen matkailuauto enää paikalliste joukossa.

Hyvä oli ajaa viimeselle kontrollipisteelle Hattengiin. Hieno levähyspaikka vuonon rannalla. Olis ollu hieno mesta vaik yöpymisee. Nuotiopaikat, katokset, lämmin porsliinivessa :). Mie vaa söin vähä eväitä ja jatkoin matkaa kohti Kilpisjärvee. Nyyttoli vaa loppunautinnot edessä.

Hirvee vastatuuli ja sai hymyillä koko rahalla, enneku raja-asema ja Saanan rinteet tuli näkyviin. Olipa kiva fiilis kurvata maalihotellille ja mennä sisään muide ajjemmi tulleide luo. Hienoo porukkaa. Loppukalia ejjois voinu maistuu makeemmalta. Lopulta miulle jäi 6 tuntii käyttämättä reitille sallitusta ajasta, mut en kuitenkaa viittiny lähtee mihinkää sakkolenkille vaa siirryin loppukaronkaan muitte seurassa.

Kivaa jutusteluu ja hyvää ruokaa. Ei voinu syntyy muuta ajatusta, ku ett ens vuonna uudestaa :). Oli ihannappi reissu, jonka yhteine illanvietto viel kruunas. Hyvällä mielellä pääs vetäytyyn nukkumaan.

175 km/ 12 h. Iha huippupäivä vuoristoradalla...niin fiilisten ku maastonki suhteen. Parasta. Kiitos :).

Hitonhitto

Ruska2018, 7.etappi

Onneks aamulla liput lepatteli ja oli lysti lähtee hyvällä jalalla liikkeelle. Heti alkuun piti tietty ajella harhaan. Pyörätie vei tietenki yhestä kurvista kohti kaivosta, eikä jatkanukkaa ulos kaupungista. Mitää viittaa ei tietenkää siihe tarvii laitaa. Samaa mieltä. No, vaa minuutin koukkaus, mut uitutti kui surkeesti fillarit huomioidaa nii monissa maissa. Suomen jotenki ymmärrän, ku liikenteen apinat on tääl vast pudonnu puusta, mut ett Ruotsissaki, jota oon kokematta pitäny sivistysvaltiona myös liikenteen osalta. Nääh, iha sama...

Kiirunan länsipuolella oli mageeta, kaiketi jokilaaksoo, jota  horisontissa rajas tunturit. Oli upeeta ajaa. Junarata kulki tien vieressä ja stanan pitkät malmijunat kolisteli tunturin rinnettä pitki. Lumihuiput ja tunturijärvet tanssi ihanasti maisemassa. Olin iha fiiliksessä. "Kiitos mkpaa", aattelin useempaan kertaan. Yks tunteikkaimmista seteistä fillarin selässä. Aurinko, sateenkaaret, lumihuiput...Abiskon luonnonpuisto kyll sytytti mattiassa ison lapinkuumeen. "Onks aina pakko mennä etelään ku pohjosessaki onnäi ihanaa ?". En tiä, mut vahva haave synty lomaretkestä pohjosen vuorille.

Söin eväät hienolla levähyspaikalla järven rannassa ja kattelin, kui retkeilijät kasas yökamojaan nippuun. Semisti kateelline niille, ku saaneet olla yön ulkona. Ens kerralla :). Lihapiirakka ja vispipuuro ( ....siis. Hetkinen. Oikeestiko Pellosta asti mukana kulkenu vispipuuroo ? Siltä vaikuttaa :). ). Olipa hyvää. Limonaadia juomana, tietysti. Jotain kaupanhyllyn vähiten laittia, kolaa tai "jaffaa". Ei välii. Toimii.

Abiskon kylässä tienvarren "karkkikaupalle" ja energiaa matkaan. Oven vieressä törötti Juhan fillari. Hain hyllystä muutaman litran limua ja suunnistin kassalle. Katselin kymmenen metrin aasialaisjonoa ja huokaisin. Jonossa kohdallani ollut ruotsalaisrovva vilkaisi ostoksiani ja pyysi minut jonoon eteensä (!). Kiittelin ja hän totesi hymyillen limujeni maksamisen hänen edellään olevan "her pleasure". Kiitin, ja päätin lopettaa asian pohtimisen siihen... ööööö...

Pihalla Juha oli juuri lähdössä, kun tulin kaupasta. Oli läheteny Kiirunasta ripeemmin. Täyttelin juomapullot ja käänsin itseni maantielle Juhan perään. Ajelin vattimittaria tujjottaen...en oikeesti sitä tujjottanu, vaa upeita maisemii, mut vilkasemalla välillä pijin tehon kohillaan. Muutaman kilsan jälkee Juhan ajohousujen keltaset pohjepanelit ilmesty näkyviin. Oli hauska seurata, kui mei vauhdit eros maastonkohtie mukaan. Ajoin pikkuhiljaa kiinni muualla, ku jyrkissä ylämäissä, joissa miu ois pitäny tuplata tehot ajaakseni Juhan vauhtii. Maltoin mielen ja saavutin Juhan lopulta. Ajettii hetki rinnakkai ja kehuttii maisemii ja tietä. Sit mie laskin muutaman alamäen vähä kovempaa ja jatkettii omaa taivalta.

Olin iha taivaassa, eikä "jatkuva" ylämäki tai vastatuuli haitannu tippaakaa. Parhautta. Mut masu halus evästä ja ku taikaiskusta, just enne Riksgränseniä oliki ravintola, jonka buffettiin suunnistin. Laittelin sähköhärvelit latautuun ja hain lautasellisen kanasotkua, ku taas kerran Juha ilmesty samoilla ajatuksilla paikalle :). Olipa hauskaa. Molemmat syötii reilut satsit hyvää ruokaa ja tarinoitii mukavii.

Tuntu vähä teennäiseltä, ettei voitu ajaa kimpassa, mut sääntökirjan mukaan mentiin ja Norjauduttiin hajuraolla. Muistikuva vuosituhannen alkupuolen asuntoautoretkeltä oli, ett rajan jälkeen olis yhtä alamäkee Narvikiin. Se osottautu totaalisen vääräks. Alamäkipätkien välissä tie kiipeski välillä reilusti vuoristonousuna. Vaik pettymys puhals naamalle, nii nousujen vastapainoks tulleet huikeen vauhdikkaat laskupätkät sai hampaat hymyyn, enkä vaihtais hetkeekää :).

Lopulta vuorten oli myönnettävä onnistumiseni ja annettava huikea pudotus merenrantaan. Upea setti aina Kiirunasta asti huipentui vauhdikkaaseen alamäkeen. Suosittelen lämpimästi. Alhaalla tie lähti kiemurtelemaan rantaa mukaillen ja muutamasta tunnelista huolimatta fillarointi oli lystiä. Ihmettelin laskuveden paljastamia lahdenpohjia ja merestä pystysuoraan nousevia rinteitä. Matka taittui utopiassa ja huomaamatta tulin Bjerkvikiin. Oisin varmaan menny ohi, mut limupullot vaati täydennystä, nii stoppasin kaupalle ja älysin olevani risteyksessä, mistä piti kääntyy sisämaahan :).

Eturengas nousi merkittävästi ylemmäs ku takagummmi ja hihkuin innosta. Kilometritolkulla tehokontrolloituu kiipeemistä 6-8% nousussa tuntu hienolta. Merinäkymä takana oli jotai mitä, ennoo enne nähny. Hienoo. Laivat lipu pitkin vuonoo ja laskeva aurinko heitti varjot maisemaan. Ihammparasta.

Pimeys laskeutu ja nousin viimeisen vuorinousun laelle. Tuuli työnsi selästä ja vaikka lämpötila putos, nii oli upeeta ajaa omassa valokeilassa ja kuunnella lehmien tai lampaitte tai mitä lie ääni pimeydestä. Ajaessani funtsin matkan jatkoa ja vaik ajo kulki, nii jotenki tuntu, ett ois halunnu nähä mitä ympärillä oli. Stoppasin huoltikselle kaffille ja lataan akkuja. Somettaessani vilahti silmäkulmassa tuttu hahmo ja selkäranka naksahti. Juha kurvasi katselemani hotellin pihaan ja se oli viimeinen kimmoke pysähtyä nukkumaan Setermoeniin.

Kirjauduin hotelliin ja sovin aikaisen poistumisen seuraavalle aamulle. Sain aamupalan huoneeseen. Hienoa. Ravintolassa liityin Juhan seuraan ja söimme hyvät kotiruoka-annokset. Ihan huippumesta.

240 km/ 14 h. Karkkia.

14.10.2018

Ruska2018, etappi 6.

Aamupala jatko samaa rataa ku illan ruoka. Ei ois tehny mieli lopettaa syömist, mut ku ejjaksanu enempää. Oli huippu.

Sade oli tauolla, ku kannoi fillarin pihalle. Renkaist kuitenki roiskutti ja oli viel viilee, nii annoi sadekamppeitte olla päällä. Olipa lystiä. Fiilis oli iha erilaine ku parina edellisenä päivänä. Nautinto oli palannu.

Tie oli ihan parasta luokkaa. Ihmettelin mikä järki oli rakentaa uutta leveetä tietä keskelle ei mitää. Rekkoja kyll kulki melko paljo. Miksköhä ? En älynny. Mut en valittanukkaa, ku oli upeeta laskee menemään sileetä pikipintaa pitki.

Vittangissa tein nopeen kauppastopin ja just ku olin lähössä jatkaan matkaa, näin pitserian seinustalla muutaman fillarin. Kurvasin jutteleen. Kundi pyyhki just suupieliää pitsan rasvoista. Olivat jo käyneet seuraavalla kontrollilla ja saaneet mielestään tarpeeks vettä niskaansa. Taitettu matka näky naamoista, mut hymy oli silti kaikilla herkässä. Tuli itelleki, mikäli mahollista, viel parempi mieli, ku näki muittenki nauttivan hulluudesta iha täysillä :). Ois ollu hauska jäädä jutteleen pitemmäkski aikaa, mut iltapimee ei oottele ja pikipintaa riitti viel, nii jatkettii matkaa omiin suuntiimme.

Tie oli hivuttanu koko päivän ylöspäin ja ku samalla tuuli kävi sivuvastasesti, nii varsinaista vauhdin hurmaa ei matkanteko tarjonnu. Rauhassa huristellen maisema kuitenki vaihtu. Tien varressa seiso iso kyltti mainostaen Svappavaaran pitseriaa ja hetken suunnittelin evästaukoo, mut sit totesin, ett miulla oli etukori ja taskut täynnä eväitä, millä pärjään helposti Kiirunaan asti. Ruokatauon sijaan käännyin tielle E10 ja huh !

Yks surkeimmista esityksistä, mitä pitkiin aikaan ajanu. Uus tie oli vilkkaasti liikennöity ja rekkoja kulki jatkuvalla syötöllä. Kaistat oli erotettu törmäysaidalla ja pientareelle oli jyrsitty tärinäraidat. Fillaristille jäi todella kapee suikale kivien peittämää piennarta ajettavaks, eikä autot mahtunu väistään yhtään. Rekat hidasti hyvi vauhtiaan ja koitti parhaansa mukaa antaa tilaa, mut minkäs teet. Ei todella ollu mikää turvalline toteutus ja olo oli epämielyttävä. Tahtomatta tuli puristettuu kampia ihan liian kovaa, ku halusin vaa pois siitä tieltä. Onneks Esrangen risteys pelasti ja sai hengittää rauhassa.

Palautellen lähin kiemurtelemaan kohti avaruustutkimusasemaa. Maisemat muuttu hienosti ku tie kiipes yläspäi kohti tunturii. Rakkakentät ja männyt kuivalla kankaalla oli kivaa vaihteluu. Horisontissa välkkyvä salamointi kruunas näyn.

ESAn teleskooppiasema, isoine lautasanteneineen, oli eka todiste kontrollipisteen lähestymisestä. Kohta vastaan ajo Juha, joka oli jo käyny kääntymässä tien päässä. Vaihdettii muutama sana ja taas matka jatku. Hetken kuluttuu tie laski jyrkästi alas ja päätty verkkoaidalla rajattuun alueeseen. Tien päässä olevan parkkipaikan reunalla törrötti muistomerkkinä raketti. Sääntömääräinen kontrollivalokuva ja tutustumaan infokeskukseen. Muutaman kaffikupin jälkeen oli taas aika jatkaa ulkoilua.

Tuuli oli yltynyt ja sen suuntakin oli päivän mittaan kääntyny, nii ett vauhti tuntu välillä pysähtyvän. Käpälissä tuntu armotta liian kovaa ajettu pikataival, enkä jaksanu yhtää puristaa tuulta vasten. Hissukseen pääsin takaisin risteykseen, missä piti valita loppumatkan reitti Kilpisjärvelle. Tuuli pisti mielen totiseen painiin. Kääntyäkö takas kohti Suomea ja ajaa myötätuulessa vihellellen, vaiko hyväksyä vastatuuli ja jatkaa länteen kohti Norjaa. Jouduin pari kertaa pysähtymään ja miettimään valintaa. Lopulta sain ittelleni vakuuteltuu, ett länteen kannattaa suunnistaa. Kiirunan valot autto hehkullaan tekeen päätöksen: "Ajan kaupunkii ja pidän tauon, enneku jatkan matkaa, nii saan syötyy ja huilattuu reisiä vähän."

Matkaa oli kymppi, mut olipaha mattia-pojalle pitkä retki. Päätös päivän perälaudasta synty nopeesti ja tuskastuttavan hitaasti pääsin eteenpäi. Eka hotelli ja huone. Huh. Nopee suihku ja syömään. Ikkunan toisella puolen liput lepatti vaakatasossa ja tuuli riepotteli roskia pitki pihaa. Toivottavasti tyyntyy yön aikana. Pääsin just pyötään istuun lautasen kanssa, ku Juha käveli sisään ravintolaan. Samat ajatukset oli syntyny silleki matkan jatkosta ja satuttii kivasti samaan hotelliin. Jutusteltii hetki ja painuttii nukkumaan päivän rasituksii pois kropasta.

250 km/12 h. Mukavan lepposaa ja hyvänmielen ajelua, höystettynä ärsytyksentäyteisellä kiripätkällä. Toivottavasti jalka palautuu unella.