18.-19.6. Valtellina Extreme Brevet

Nyt se sit alkaa. Liki pari vuotta sitte asetettu tavote on enää toteuttamista vaille valmis.

1. päivä

Yön nukuin jopa yllättävän hyvin ja rauhassa ja heräsin levänneenä kellon soittoon 3:15. Hissukseen laittelin ajokamppeet päälle, samalla ku kurkistelin verhonraosta kosteaa tienpintaa. Ei satanu. Hyvä. Ilmakin tuntu kohtuu lämpöiseltä. Ei paha sekää. Reppu selkään ja kisakeskukseen aamupalalle.

Herkkua on siinä monenlaista

Olin paikalla muutaman minuutin yli 4 ja paikalla oli muutama kymmenen muutakin retkelle lähtevää. Aamupalapöydästä löytyi mukavasti erilaista evästä, joten mahan sai täyteen. Moni teki eväät tai otti hedelmiä taskuun. Minä olin varannut panaanini kaupasta, ku en tienny, mut varmuus parasta :)


Täyttelin juomapullot ja juttelin muitten osallistujien kanssa. ”Reitti on merkitty asfalttiin nuolilla, mutta tarkkana kannattaa olla. Vesi jota tulee vuoripuroista tehtyihin vesipisteisiin on juomakelpoista...” Sain kaikkee hyödyllistä tietoo heti alkuunsa ja fiilis oli korkeella. Pikkusen vaille klo 5 lähdin pihalle odottelemaan lähtöä. Karvan yli 5 tapahtuman johtaja tuli paikalle ja piti pienen matkaanläksijäispuheen ja brevetajon henkeen seurue lähti liikkeelle ilman ihmeempiä lähtölaukauksia. Osa ajajistahan istui vielä rauhassa kahvilla.

 

Minulla ja osalla muista edessä siis 454 km taival, jolle kertyy nousumetrejä 12 118 m. Reissu ajetaan neljänä lenkkinä, käyden aina ~100 km välein kisakeskuksessa. Aikaa hommaan varattu 40 h. Valtaosa aamullakin lähteneistä ajaa vain yhden tai kaksi kiekkaa, näin minulle reitillä kerrottiin, kun ihmettelin joidenkin kovaa vauhtia heti alkuun.

Ensimmäinen 3kymppiä lasketeltiin paikallisittain loivaan alamäkeen ja keikuin polkematta porukan keulilla ja parhaillaan satoja metrejä pääjoukon edellä. Paino on voimaa ja ylipaino... :) Reitistä epävarmana odottelin kuitenkin muita ja tulin ensimmäisen nousun, Mortirolon juurelle yhdessä muiden kanssa. Valtaosa ryhmästä pysähtyi vähentämään vaatetta ja hups keikkaa, niin mattia paineli keulilla myös yhdessä koko maantiepyöräilyn kovimmista nousuista :) Muutaman minuutin kuluttua alkoi kuitenkin takaa puhaltaa pulkannaruja ohi sellaisella loikalla, ettei voinut ku ihailla.

Ajallaan huippu tuli vastaan ja pysähdyin muiden mukana leimaamaan kontrollikorttini todisteeksi reitin seuraamisesta. Hop taas liikkeelle muiden pukiessa vaatetta laskua varten. Itse vaan vetäisin vetskarin kiinni ja kaikki kunnossa :) Olin valinnut ajovaatteet oikein.`Maksamaton mainos (tai oli se aika kallis)` Castelli Gabba 2 Convertible on edelleen paras yksittäinen pyöräilyvaate mitä olen käyttänyt.

Lasku alas Monnon kaupunkiin oli kiva ja hyväkuntoinen. Metsän siimeksessä toki, joten maisemia ei hirveästi näkynyt. Käännyttyäni isolle tielle kohti Ponte di Legnoa huomasin takaani tulevan isomman ryhmän ja odottelin sitä. Lyöttäydyin ryhmään ja vauhti oli sopivan reipasta peesissä ajeluun. Koitin vaan säästellä voimia ja kun keulalla oli muutama innokas vetomies, niin minun ei tarvinnut kertaakaan mennä keulille.

Raikasta on :)

Gavian juurella nostin suosiolla selän pystyyn ja moikkasin muille heidän hyökätessään nousuun. Jäin ajelemaan toisen täydenmatkan kuskin kanssa. Hitaasti nousimme kohti lumirajaa ja sain kuulla, että lähellä huippua asfaltti on huonoa. Sepäs kuullosti ”kivalta”, kun samalla jyrkkyys kasvaa ja jokainen kuoppa ja töyssy tuntuu seinältä renkaan edessä :)

Gavia ahistaa

Tuntupa mukavalle

Nousun loppu alkokin tuntumaan paksulle pojalle melko jykevältä eikä energian säästelystä tullut mitään. ”Täysillä” oli polettava, jos meinas päästä eteenpäin :) Ympärillä oli lunta ja tuuli napakasti. Nopea pysähdys huipun paarissa ja leima korttiin. Hetken juttelin yhden toisen kuskin kanssa ja kas, kuinka ollakaan hän pyysi kertomaan terveisiä fillarifoorumin nimimerkki mkpaa:lle. Maailma on pieni :)

Laskussa huomasi miksi huipun järvi oli vielä jäässä. Viima viilensi turhankin tehokkaasti ja huono asfaltti pakotti puristamaan jarruja reilusti. Vauhdin hidastuminen taas synnytti toisen epämiellyttävän seikan laskeutumiseen. Prätkät alkoivat tulla ohi ja niitäkin piti kytätä. Onneksi asfaltti parani alemmas tullessa ja sai laskea rennosti. ”Sujuupa mukavasti, olen toista tuntia edellä laatimaani aikataulua. Tuli näköjään ajettuu nuo nousut pikkusen kovempaa, ku oli tarkotus...” ja sitten...Aj stana, ett voi prceestä vihlasta kovaa, kun se kramppaa. Onneks olin suoralla tieosuudella, sillä säväytti nii, ett rattiki heilahti ja villari vikuroi hetken aikaa. Laskettelin irvistellen kisakeskukseen ja huvitin pihalla olleita joogatessani pois pyörän päältä. Varovasti kyykkyyn ja pakarat venytykseen. Huh, helpotti...mutta pahin pelkoni oli nyt varoittanut. Ajaminen muuttuu taksimatkaks, jos kramppi iskee kunnolla ja jää päälle, niinku niillä on taipumus miun kohalla tehä. Prkele.

Siittä senkus valitset, nii annos tuodaan pöytään. Aika jees.

Pylly kipeenä pidin evästauon ja sain eteen kannettuna pyytämäni pasta-annoksen. Aika mahtavat järjestelyt, pakko myöntää. Söin, vaihdoin kuivan paidan ja suuntasin seuraavalle lenkille. Stelvio edestakaisin, tai oikeastaan mennessä oikastaan Umbrailin kautta Sveitsiin ja sieltä kierretään Stelvion, Pratosta lähtevään, pitkään nousuun.











 

Kontrollin leimauslaite ja pyryttää

”Tämä on tuttu nousu ja vaikka pitkä, niin helppo”. Ajelin taas sattumalta saman kaverin kanssa, kun Gaviallekin ja juteltiin minkä vajaalla kielitaidollamme pystyttiin. Umbrailin kontrollipisteellä tuuli kovaa ja satoi lunta. Kylmä iski heti, kun pyörän pysäytti. Hop hop, äkkiä matkaan, vaikka tiesi, ettei kylmyys ainakaan yhtään helpota, kun lähtee alamäkeen. Koitin päästä rivakasti lumirajan alapuolelle, mutta eteen ilmestyi letka saksalaisia moottoripyöräilijöitä. Hetken jarruttelin heidän perässään, mutta vilu pakotti kiirehtimään. Muutaman serpentiinin kuluttua pääsin letkan kärkeen ja sain laskea vapaasti. Korkeuden pudottua ja päästyäni puiden suojaan ilma lämpeni ja olo helpottui.

Laaksoon päästyäni laskettelin loivaa myötälettä ja söin eväitä. Aurinkokin paistoi hienosti. Kivaa ja nättiä. Prato tupsahti eteen ja otin suunnaksi Stelvion. Edessä 25 km tasaista nousua 7,4 % jyrkkyydellä. Just sopivaa, joka minullakin vielä menee ”kivasti”.

Ajelin tappavan tasaisesti ja odottelin pääsyä pois metsästä, maisemiin ja kuuluisiin neulansilmiin. Samalla suunnittelin jo reissun toista puolikasta ja laskeskelin, että ajettuani kolmannen lenkin voin hyvin käydä hotellilla nukkumassa kunnon unet aamuyön pimeimpinä hetkinä, ennen viimeistä lenkkiä. Saisin kokea yöajoa Livingon lenkin loppumatkalla ja viimeisen lenkin voisi nautiskella maisemien kera :)

Yhtäkkiä tajusin vauhtini pudonneen ja vaikka koitin keskittyä, niin se ei noussut. Myönsin. Nyt mennään rasvoilla, hiilarit on poltettu ja bonk on tosiasia :( Tuli niin yllättäen ilman varoitusta että stana. Ei alkavaa väsymystä ja sitten yllättävää piristymistä, kropan polttaessa ylikierroksilla viimeiset hiilarivarastot , ei mitään ennakkoilmoitusta, vaan kerrasta poikki. Pyörä sivuun ja loput energiageelit suuhun, vaikka sen tietää olevan liian myöhäistä. 30 min aikasemmin ja tilanteen olis voinu pelastaa.

Hetken mietin vaihtoehtoja, joita ei ollut. Pyörän selkään ja ylöspäin, nyt seinäjyrkältä tuntuvaa nousua. Mittari näytti vauhdiksi naurettavia lukemia, joten vaihdoin näkymäksi korkeuden ja aloin laskemaan jäljellä olevia metrejä. Hitaasti ne vähenivät, mutta kokoajan kuitenkin vähenivät :) Pian eteen ilmestyi toisen kuskin takarengas ja nauroimme toisillemme. Tiedä kumpi oli enemmän puhki, kun jatkoimme matkaa yhdessä. Juttelu ja yhdessä ajaminen jeesasi muutaman kilsan, kunnes miun oli pakko pysähtyy kolme kilsaa enne huippuu ja kävellä vähän. Kaveri ei olisi millään halunnut jättää minua yksin ja moneen kertaan kyseli, olenko varmasti kunnossa ja selviänkö. Vakuutin pärjääväni ja toivotin hyvää matkaa.

Helpompaakin ois voinu olla tuon nouseminen.

Pienen tepastelun jälkeen sain jalkoihin sen verran eloa, että kampesin pyörän päälle ja jatkoin matkaa. Asfalttiin maalatut kilsamerkinnät ja jokaisessa neulansilmämutkassa olleet järjestysnumerot kertoivat huipun lähestyvän. Vielä viimeisellä kilsalla minun oli pakko nousta pois pyörän päältä ja taluttaa pätkä. Huh. Olipa helpotus päästä huipulle. Ostin ekalta kojulta ”hodarin” ja limun ja istahdin tuulesta piittaamatta penkille pureksimaan sämpylää. Sitten paariin leimaamaan kortti ja kupillinen kahvia. Vaan eipä auttanu kauaa istuksia. Alas ja syömään kunnolla. Laskussa uutta suunnitelmaa kehiin ja plän pii muodostui. Nyt muutama tunti lepoa ja yön selkään kohti seuraavaa lenkkiä :)

Braatwursti, hapankaali,mausteet. Nam.

Vahva kahvi tuli just oikeeseen osotteeseen

Sujuttelin Bormioon ja kun annoin korttini leimattavaksi minulle kerrottiin, että viimeinen lenkki on peruttu, koska maanvyörymä oli katkaissut tien Gavialle. Siispä enää yksi lenkki ajettavaa...plään sii ja pastan jälkeen täysille yöunille hotelliin ja aamulla pirteänä liikkeelle.