18.-19.6. Valtellina Extreme Brevet

2.päivä

Aamu aukesi ennen kellon sointia ja tarkastelin viimeisimmät sääennusteet päivälle. Joo, jossain välissä sataa ehkä vähän, mutt pitäis olla parenpi ku eile. Tie näytti partsilta katsottuna vähän kosteelta, mutt kuivuu varmaa nopeesti. Siispä astetta kevyemmät varusteet päälle.

Liruttelin kisakeskukseen aamupalalle ja pikkusen tiputteli vettä, mutta menin sisälle sen ihmeemmin asiaa ajattelematta. Osa porukasta oli jo pakannut kamansa ja suunnannut eilen kotiin ja jotkut lähteneet reitille aiemmin aamusta. Lähtijöitä näytti kuitenkin vielä olevan. Myös uusia naamoja, jotka ajavat vaan tän toisen päivän ajot. Maha pullolleen, eilisestä viisastuneena ja taskut täyteen evästä. Starttailin pikkusen yli 6. Perälauta lähtemiselle oli klo 7.

Ajelin reitille ja ajattelin:”Alkuun 4kynppii alamäkee. Viel kymppi siitä mistä eile käännyttii Mortiroloon.” Käänsin hotellin ohi ja alamäki alkoi. Jo muutaman minuutin laskemisen jälkeen huomasin, ett tihkusade pitää tien sopivasti kosteena ja renkaista roiskuu, nii kastun alhaaltapäin tulevasta vedestä aivan kokonaan. Myöhäistä katua, takas en lähe ajamaan. Laskin tuttua reittiä ja koitin kyyristellä pyörän päällä suojaan viimalta ja katselin kylissä olevia lämpömittareita. +11, +13, +12...ihan pitäis olla lämmin, mutt vapisin niin, ett koko pyörä heilu. Oli autuasta, kun ”sai” pysähtyä liikennevaloihin.

Toista tuntia laskettelin Adda-joen vartta, ennen ku tulin risteykseen, joka armahti ylämäkeen. Juuri enne kääntymistä miut tavotti kaks tuttua italiaanoa, joiden kanssa olin jutellu edellisenä päivänä paljonki. Lyöttäydyin heidän matkaansa. Nousun mukanaan tuoma lämpö tuntui hyvältä ja pidin sadetakin päällä seuralaisteni pysähtyessä riisumaan omiaan. Nousin rauhallisesti junaradan viertä, etsien mukavan tahdin ajamiseen.

Rata oli hauska ja hauskuudestaan kuuluisa. Se tekee täyden ympyrän, niin että junan veturi menee melkein viimeisen vaunun alta, kun rata kiertää spiraalina kohti laaksoa...ja tietysti samma på svenska, eiku ylöspäin mentäessä toisinpäin. Junakin tuli sopivasti, niin pysähdyin katsomaan. Vekkulia, kun pitää keksiä kaikkea kommervenkkiä korkeuserojen takia.

Hyödynsin pysäyksen ja mutustelin evästä sekä vähensin sadetakin pois päältä, sen verran olin jo kiipeämisestä lämmennyt :) Oli hyvä. Italialaisetkin tulivat kohdalleni, joten jatkettiin kinpassa. Tai ei kinpassa, vaan muutaman kymmenen metrin välein, välillä paikkoja vaihdellen. Jokainen ajoi omaa ajamistaan ja ihan ei mennyt yksiin, mutta samaa tahtia edettiin kaikki.

Muistin nousun olevan kaksivaiheinen. Ensin vajaa kymppi ja sitte reilu viitonen tasaista, kunnes lopulta parikymmentä kilsaa yhtämittaista nousua. Saavuin ensimmäisen vaiheen laelle hieman italialaisten perässä, mutta ajelin heidät kiinni ja vedimme jokainen pätkän navakassa vastatuulessa. Juuri ennen seuraavan ylämäkiosuuden alkua tie kohtasi viistosti junaraiteet. Keulamies varotti hieman myöhään ja pikkusen tiukalle meni ajolinjan muuttaminen. Osuin raiteisiin melko loivasti ja jännäkakka pöksyssä hypytin pyörää raiteiden yli. Muuten hienosti, mutta takarengas osui jälkimmäiselle kiskolle luistaen kuin jäällä. Onneksi paino oli eturenkaalla jonka pito riitti. Hiukan säikäytti, mutta hyvin meni :)

Nousu tuntui loputtomalta ja vastatuuli tehosti eilisen päivän väsymystä, mutta maltilla keskityin ajamaan pitäen rasituksen kohtuullisena. ”Mäki loppuu joskus, mutta tuulelle ei mahda mitään” oli mielessä ja annoin välillä myös matkakumppaneilleni tietoa jäljellä olevista nousumereistä. Heidän mittarinsa eivät korkeuksista piitanneet, joten ainakin muutaman iloisen yllätyksen kokivat, kun sanoin:”Enää x00 m noustavaa :)”

Kontrollin merkki

Hyvää fiilistä

Oli kohtuullisen voittajafiilis, kun Forcolan laki lopulta jäi pyörän taakse ja sai kurvata leimaamaan kontrollikorttia. Toverukset jatkoivat heti matkaa kohti laskua, kun taas minä päätin ottaa kupin kahvia lämmikseeksi. Siemailin vahvan kahvin jutustellen muiden paarissa olleiden kanssa, kunnes oli aika jatkaa matkaa. Kylmyys hirvitti jo sisällä, mutta koko karmeus iski vasta hetken laskettuani.

Hyvät värit. Baarin opasteissa...

Tie oli upeapintaista, loivasti kaartelevaa sorttia, eikä jarruun tarvinnut koskea. Mittari näytti jatkuvaa 5-70 km/h vauhtia ja vapina oli väistämätöntä. Ehkä kerran aiemmin, olen odottanut alamäen loppumista yhtä hartaasti kuin tuon reilun 10 km aikana. Tietenkään lasku ei kestänyt kuin lyhyen ajan, mutta tuntui sitäkin pidemmältä. Joskus hellepäivänä pitää kyllä tulla laskemaan tuo lasku. Hieno pätkä :)

Ei näytä miltää tuo nousu, mut ihmeesti tuntuu käpälissä

Reitti kääntyi Livingon laitamilta kohti vuoria, joten taxfree ostokset jäivät tekemättä. Erikoinen paikka tuokin. Kuinka yksi kaupunki on pystynyt säilyttämään verovapauden EU:n sisällä... :) No, minulla jäljellä kaksi lyhyttä nyppylää ja nousut on noustu.

Passo Eiralle johtava tie pysyi maltillisessa kaltevuudessa ja sain pidettyä vaihdetta pikkuisen isompana. Kilometri ennen huippua mutkan takaa ilmestyi näkyviin tuttu parivaljakko. Jatkoin omaa vauhtiani ja hujautin italianpoikien ohi. Pysähdyin huipulla varmistaakseni etten missaa kontrollileimaa, mutta tarkastuspiste oli vasta seuraavalla huipulla. Muutama kilsa alamäkeä ja vajaa viitonen ylös.

Naatiskelin auringonkin ilmestyessä lämmittämään selkää. Oli hieno pyöritellä kohti viimeistä vuorenhuippua ja tietää, että urakka oli käytännössä siinä. Foscagnon huipulla oli vastassa järjestäjän edustajia ja hymyt olivat herkässä. Leima korttiin ja sadetakki niskaan. Nyt ei tullut enää edes kylmä. Alamäkeä jatkui liki 20 kilsaa ja laskettelimme sen porukassa italialaisten kanssa.

Kisakeskukseen päästyämme saimme kaikki lämpimän vastaanoton ja tunnelma oli kaiken kaikkiaan hieno. Viimeistä kontrollileimaa odotellessa käteeni kannettiin kupillinen kahvia ja selkäänläpytyksiä tuli useampiakin.

Loppupastat ja palautuminen käyntiin hyvällä juomalla

Siirryin pukutiloihin ottamaan märkiä varusteita pois ja menin syömään. Pastalautanen tarjottiin taas höyryävänä ja tapahtuman johtaja toi pöytään olutta ja viiniä. Huomatessaan minun hieman värisevän, hän haki takahuoneesta fleesen ja puin sen mielihyvin päälleni.

Kotiinviemisiä

Jälkiruokakahvia hörppiessä pöytään istahti vielä lehtimieskin, joka jututti kaukaista vierasta :) Tapahtuman johtaja piipahti hetkeksi pois pöydästä ja tuli pian takaisin ojentaen minulle järjestävän organisaation sadetakin, pyöräilysellaisen, siis:”Special gift for You”. Olin häkeltynyt :) Kiittelin tiety kovasti ja taisin mennä ohuesti lupaamaan jotain ensi vuodestakin :) Jäihän nyt kuitenkin luonnonvoimien takia osa lenkistä ajamattakin...

Pyörin vielä hetken kisakeskuksessa ja moikkailin tuttuja naamoja, mutta pian oli pakko lähteä hotellille suihkuun ja kuiviin vaatteisiin. Sertifikaatti ja ”Finisher”-lippis vielä kansliasta ja eikun kiitos ja moikka USB ja VEB2016.