23.8. Turismos ja ujmalauta mie e jaksa

Eka päivä ku ejjollu ennakkoo suunniteltuu reittii mitä ajella. Illalla olin katellu sevverra karttaa, ettei eksytty motareille ja ett teitä menee suurimmpiirtei oikeesee suuntaan.

Ajeltii rennon letkeesti jutellen ja ku maasto oli tosi loivapiirteist, nii molemmille tuli oikee retkimeininki mielee. Yhen pullon lenkkeilijät puhalsi ohi oikeelta ja vasemmalta, ku piettii tahti rauhallisena ja naurettii kantamuksillemme. Molemmilla neljä isoo juomapulloo ja laukut kätki sisäänsä kilotolkulla suklaapatukoita, geelei, pähkinöit ja säilykeanjovista. Joo, anjovista. Peltipurkissa. Ei voitu ku nauraa ittellemme.

Käännetti piene kaffilan pihalle ja mentii hörppää kaffit. Mesta oliki fillaroitsijoide suosiossa. Terassilla oli pöydät täynnä mamileita ja ovesta tuli uusii koko aja...aj, nii tuliki mielee. Siis eile ku miulla jäi maksamatta paarissa juomani kalia, nii kävinhä mie tietysti illalla sen maksaas, ku olin saanu rahat pieniks. Kunnon tippi luottamuksesta... Ja joo. Kaffit con limu maistu nyt tosi hyvlältä.

Pikkuhiljaa lämpö nousi ja ku pullot alko tyhjentyy, nii Kari huomas ett kadunreunass oli vesihana. Täytettii pullot siitä. Ennoo hirveesti noit yleisii vesipisteitä Espaniassa nähny. Vesi oli kylmää  ja oli kiva kastella päätäki sillä. Iha en vielkää oo sinut lähempänä 40 C huitelevie lämpöje kaa.

Tejedan, Almijaran ja Alhaman vuoriston luonnonpuiston rinteet nousi vieressä ku ajettii laaksossa niide pohjospuolella. Tie meni viljelyste keskellä ja kateltii ett sadonkorjuu oli käynnissä, ku peltoje reunalla oli hitost muovilaatikoita.

Tupsahettii Ventas de Zafarrayan kylään, joka oliki oikee vihannestukku. Isoja hallei ja rekkoihi lastattii lavatolkulla rehui. Tietenki rekat lähti kylästä samaa suuntaa ku myö. Hetke harmitti, ku aattelin kovaa liinennettä, mut kylän jälkee tie taittoki rapeeseen alamäkeen ja rekat oli ennemminki tientukkona. Pysähtelin välillä ihaileen maisemii ja laskin taas hetken kuluttuu rekkajonon kii. Ohi en viittiny, ku kiire ejjollu mihkää.

Laakson pohjalla oltii tekojärven rannalla ja tietysti ainoo suunta oli yläspäi. Alettii kiipee, aluks seutukunnallista yhdystietä ja sit mukavaa maalaiskylätietä. Nousu jyrkkeni pikkuhiljaa, samalla ku jalka väsy. Löydettii ekaks yli 10% nousuja ja kohta mentii jo lähemmäs 20% pätkii.

Just ku reitti ois kääntyny laskuun, Karin fillarista hajos takakiekko. Hiilikuitu oli pskaantunu. Tehtii tilannearvio ja päätettii suunnata lähimpää isoo kaupunkii.

Unohtu miettii lähimmän kaupungin ja mejjä välissä ollu maasto ja heti liikkeelle lähettyy tie kääntyki suoraan ylös vuorenrinnettä. Antrqueran kaupunki oli vuorijonon pohjospuolella ja sinne pääsi vaa kiipeemällä seinäjyrkkää solatietä pitki.

Koitin "säästellä", mut käytännössä käpälät oli jo nii tyhjät, ettei ollu mitää säästettävää. Mittari näytti säälimättä 10-12% nousukulmaa. Ajamine muuttu naurettavaks rimpuiluks ja nopeus tippu kävelyvauhtiin. "En pääse tät ikinä ylös!". Mietin vakavasti taluttamista, mut sain tsempattuu itteni pysyyn satulassa. Lopulta huippu onneks pelasti ja hurautin kostoks vuoren toiselle rinteelle reissun kovimmat nopeudet, 82 km/h.

Näin maastofillaristin tien reunalla ja pysäytin kohalle. Kyselin fillarikauppaa tai - asentajaa. "No. Fiesta locales. Closed. Tree days.". Siis täh ! Näin on, satuttii paikalle just, ku joku paikalline juhla oli käynnissä ja kaupat oli suletud. Käytii viel ite tsekkaamassa pari pyöräliikettä, mut pimeetä oli.

Nopee tilanneanalyysi ja suunnitelma cii tulille. Yö hotellissa ja pam, aamulla bussilla Malagaan. Karin fillarilla ei uskaltanu ajaa yhtää ylimäärästä, ettei kävis isompaa vahinkoo.

Saatii huone iha keskustasta ja asetuttuamme mentii ulos norkoileen ja kattelee juhlatunnelmaa. Toki pyykkitupaki piti löytää. Just ku asteltii pesulan ovesta sisään, nii Jose oli laittamassa ovia kiinni ja lähössä juhliin. Ei muuta ku koneet takas tulille ja matkalaiste vaatteet puhtaaks. On tää hieno maa. Ei ikinä toimis Suomessa, ett aukioloo jatkettas vaik Juhannusaattona ilman mitää ongelmii.