26.8. ke

Koska uni katkesi, eikä uutta tuntunut löytyvän, niin päätin opetella kuvien lisäämisen tänne.

Nihkeesti on tullut kuvia otettua ja moni tilanne jääkin tekstin varaan. Vaikka kännykkä muuten näppärä vekotin onkin, niin se että pitää sitä minigrippi-pussissa ajopaidan taskussa, repun alla, ei välttämättä lisää "hetkessä" kuvaamista :( Näillä mennään. Kuitenkin ne elämykset ja jopa kokemukset sekä niiden muistot on tärkeempiä ku yksikään kuva ;) Näin sitä ainakin voi itelleen perustella.

Nyt olis pakko saada vielä pari tuntii unta tai huomenna ei hyvä hytky.

Uni onneks tuli ja nukuin hyvin kellon herätykseen asti. Kellon kanssa piti varmistella kohtuu aikainen ulkoistuminen ja kohti yhtä koko matkan kohokohtaa. Euroopan korkeimmalle vievä päällystetty tie odotti minua :)

Pico Veleta vuoren huippu on korkeudessa 3395 m ja jostain ihmeen syystä huipulle johtava tie on päällystetty 3309 m saakka. Huipulla ei ymmärtääkseni ole mitään erikoista. Lähellä sitä on kyllä Sierra Nevadan laskettelukeskuksen yhden hiihtohissin ylin tolppa. Kaipa se sitten on kaivannut päällystettyä tietä :) tai kenties syy on joku muu, mutta minä en sitä ainakaan heti keksi.

Riivin fillarista kaiken "ylimääräisen" pois ja suuntasin kaupungille aamupalalle. Oikeastaan ajelin ulos Granadasta ja varsinaisen nousun alkukylästä Huetor Vegasta etsin purtavat. Maha täynnä aloitin leppoisan kiipeämisen. Muutama risteys meni pitkäksi, joten pikku ketunlenkkejä tuli heti alkuun. Eipä haitannu :)

Johonkin tuonneko ?

Noin vartin ajeltuani totuus kuitenkin iski. Avokämmen tuli nousun jyrkkyyden muodossa. Mutkan takaa tie ampuikin taivaisiin ja pienin vaihde löytyi melko sukkelasti. Toiveissa oli, että: "Tässä nyt vaan alkuun on tämmöinen jyrkempi töppyrä.." Ei ollut. Nousu jatkui mutka toisensa jälkeen jyrkkänä. Vauhti ei päätä huimannut, mutta mattia alkoi huimata ajatus lopusta 50 km taipaleesta huipulle :( Hetken jo ajatuksissa välähti ajatus jättää koko homma kesken, mutta onneksi halu oli suurempi kuin järki. Päätin vaikka talutaa yöllä alas, jos se sitä vaati, mutta huipulle menen.

Tovin ajeltuani ja löydettyäni sopivan rytmin homma tuntui melken siedettävältä, kunnes takaa alkoi kuulua nopeasti lähestyvää puheen porinaa. Ei hlvetti, niin ohi suhahti hiuksia pölläyttävällä vauhdilla neljän miehen ryhmä joka jutusteli pesäpallokierroksen kohokohdista tippaakaan huokailematta ! Ei ole totta. Oli se ja paksun pojan oli tunnustettava, että pyörä liikkuu jos sillä on kuski. Ohitettuaan minut ryhmä kuitenkin harveni ja yksi miehistä alkoi pudota muiden kyydistä. Tiukkaa on mäki kovillekin.

Jatkoin omaa ajeluani ja koitin keksiä maisemista, lantakokkareista ja tienviitoista muuta ajateltavaa kuin jäljellä oleva matka. Aikani tiristyä paahtavassa auringossa ja varpaita riipivässä nousussa, havaitsin ryhmästä pudonneen miehen selän alkavan pysyä suunnilleen samalla etäisyydellä minusta. Hänen ajonsa näytti pain sadan metrin päähänkin melkoisen tukkoiselta ja piru nosti päätään :) Muuta ajateltavaa saa myös pikku kisaamisesta. Kiristin aavistuksen tahtia ja aloin saavuttaa selkää. Nousumetrit vaihtuivat mittarissa ja edessä olevan paidan mainokset alkoivat taas olla luettavissa. "Vartti vielä ja ohi mennään, hymyillen ;)" Kauhun pystyi haistamaan, koska "kaverinikin" oli havainnut pullean paitani lähestymisen. Pienen loivemman kohdan jälkeiseen jyrkkään edessä mennyt urheilija hyökkäsi rajusti putkelle ja kiihdytti vauhtinsa minulle mahdottomaksi. "Leikkikö se minun kanssa..?" Ei leikkinyt. Seuraavan mutkan takana "ystäväni" olikin venyttelemässä selkäänsä ja ohitus tapahtui :) Muutama polkaisu vielä ja pääsin töppyrän harjalle, josta alkoikin reipas alamäki.

Alamäki päättyi risteykseen ja kurvasin isommalle tielle kohti ylämäkeä. Oli nousulla ja nousulla eroa...!?? Päätien jyrkkyys oli siedettävä ja matka eteni mukavasti. Ei hätää, hyvä tästä tulee. Ajoin "sopivalla" rytmillä ohi korkeuskylttien "Altitude 1750, 2000, 2250..." Laskettelukeskuksen taajama jäi taakseni ja saavuin pienelle tasanteelle, jolla oli kahviloita. Päätin mennä hörppäämään limun, ennen viimeistä rypistystä. Samaan aikaan pihalle käänteli toinen ylös pyrkivä ja kolat huulilla turistiin noususta. Lähdimme yhtäaikaa kahvilalta ja ajoimmekin suunnilleen samaa vauhtia, joten loppunousulle olikin juttuseuraa.

Päällystettä :)

Kahvilalta, ~2550 m korkeudesta, alkaen tien pinta alkoi muuttua kuluneemmaksi ja tiesin youtube videoiden perusteella, että joissain kohdin pinta on todella huono. Yllätys olikin suuri, kun eteen ilmestyi tuoretta pikipintaa. Bitumin katku leijaili vielä ympärillä ja pinta oli kuin liimapaperia :) Renkaisiin tarttui "sentin" kerros bitumia ja kiviä: "Kuinkahan kauan menee, ennen kuin tulee rengasrikko ?" juteltiin Sebastianin kanssa. Asfaltti oli kevyellä kalustolla levitelty ja paikon todella pehmeätä. Renkaanjäljet piirtyivät tienpintaan. Saavutimme lopulta lemminkäisen-miehet ja vanha asfaltti paljasti, miksi uutta kannatti levittää.Vanha pinta oli täynnä reikiä tai sitä ei ollut ollenkaan :) Kohtasimme kymmenien metrien pituisin louheosuuksia tällä "korkeimmalle päällystetyllä", mutta aina löytyi kuitenkin ehjääkin asfalttia ajettavaksi.






Tie muuttui todella hankalaksi ajettavaksi ~3000  m korkeudessa ja samalla miulle tuli noutaja. Ajohousujen puntit olisivat vaan lepattaneet, mikäli jäljellä olevilla voimilla ne olisi pitänyt täyttää. Sanoin ajokaverilleni, että menköön. Minä kyllä tulen ylös perässä.

Fanit jaksaa kannustaa...?

Hyökkäävä asento ? Hah... :)

Viimeiset kilometrit ja nousumetrit olivat kyllä tiukat, mutta ajatus tavoitteen läheisyydestä valoi uskoa. Kurvasin louhetta väistellen jälleen yhden serpentiinimutkan läpi ja huomasin asfaltin loppuvan muutaman kymmenen metrin kuluttua. Vilkaisu karminiin ja sieltä tuli vahvistus. Tiesin asfaltin loppuvan 3309 m korkeudessa ja juuri se lukema mittarissa vilkkui reunan ylittäessäni. Jatkoin matkaa kivipinnalla seuraavaan mutkaan saakka, ~3320 m, jossa Sebastian odotteli.

3320 m merenpinnan yläpuolella. Ylemmäs ei Euroopassa pikipintaa pitkin pääse. Hienoa mattia !

Onnittelimme toisiamme ja otimme "pakkolliset" valokuvat todisteeksi :) Pian olikin jo kiire alas, sillä lämpötila ei ollutkaan helteinen. Noustessa viilentyvä ilma oli vain tuntunut mukavalta, mutta alas tullessa tulee märissä ajovaatteissa yllättävän nopeasti kylmä. Varovasti laskeuduimme yhdessä rinnettä, kunnes halusin tallentaa kuumaiseman kameralle. Tiemme erosivat.

No, otetaan toinen kans... :)

Jos Nemo ei asu täällä, nii missä sitten...?

 Kuvauksen jälkeen laskettelin paranevaa tienpintaa mukaillen turvallista vauhtia ja päätin kurvata kahvilalle virkistäytymään. Saman ratkaisun olikin tehnyt myös saksalainen kumppanini ja niin istuimme sämpylöillä ja olusilla 2550 m korkeudessa :) Vaihdoimme yhteystiedot ja löimme vielä uudestaan kättä. Kiva tutustua samanhenkisiin ihmisiin.

Kalia aika high

Käänsin pyörän alamäkeen ja annoin vauhdin kiihtyä. Tasaisesti mittari pysyi ~60 km/h lukemissa, eikä seuraavaan 40 km tarvinnut polkaista kuin muutamaan vuoripuron ylitykseen. Pysyttelin päätiellä, enkä kurvannut tulomatkalla käyttämälleni "oikoreitille" :) Granada lähestyi vauhdilla ja alamäkeä riitti aivan kaupungin reunalle asti. Joen varteen ja keskustaan. Hups, olinkin majapaikalla.

Menomatkalle käytin aikaa 4:20 ja matkaa kertyi 51 km. Alas sujuttelin 49 km matkan ajassa 1:25 :)

Mielestäni olin Cavan ansainnut :) Poks...!